Nyt kaikki kovasti tuomitsemaan!

Kuva Sipilän pärstästä on alunperin Suomen Kuvalehden artikkelista. Se on Sakari Piipon ottama, mutta olen luvatta varastanut sen omaan käyttööni, koska ilmeisesti tässä valtiossa toisten omaisuuden käyttäminen omiin tarkoituksiinsa ei ole enää rikos. Hauskasti valtioneuvoston kanslia kielsi näiden kuvien julkaisun, ja väitti kuvien oikeuksien kuuluvan heille, eikä kuvaajalle. Huomatkaa muodikkaat Pradan lasit Sipilän kasvoilla! Käsi taustalla on sentään minun omani.

Suomessa on nykyään kovin muodikasta tuomita kaikkea. Meillä on täällä viime vuosien aikana tuomittu mm. Venäjän toimintaa Aleppossa, Syyrian toimintaa Aleppossa, Turkin presidentin toimintaa Turkissa, suomalaisten peräkammarin poikien katupartiot, Venäjän lennot Itämeren yllä, Pohjois-Korean ydinkokeet, Ranskan "terrori-iskut" ja vaikka millä mitalla kaikkea muuta. Noita kaikkia asioita ovat tuomitsemassa olleet yhtäläisesti sekä valtiomme päämiehet että kaikki tavalliset kansalaisetkin. Kenenkään mieleenkään ei ole tullut kuinka naurettavalta tämän pikkuruisen, muutaman miljoonan ihmisen, valtion tuomitsemiset maailman mittakaavassa näyttävät.

Nykyinen pääministerimme, Juha Sipilä, tuo valtiomme "tärkein henkilö", on varsinkin kunnostautunut tuomitessaan kaikkia muita. Tämän lisäksi hän oli vielä vuoden 2015 alussa suuri sananvapauden puolestapuhuja. Vaan heti kun median linssi kohdistui Sipilään itseensä, olikin toinen ääni kellossa? Voi, kuinka tuo parin vuoden takainen sananvapauden puolustuspuheesi näyttäytyykin nyt ironisessa valossa. Nyt et puolustakaan enää sananvapautta, vaan kovasti tuomitset Yleisradion.

Minusta on jotenkin huvittavaa, että kun oman valtiomme korkea-arvoinen virkamies suorittaa tekoja, jotka tavallisen kansalaisen tekeminä tuomittaisiin heti vakaviksi talousrikoksiksi, ei kukaan uskalla puhua niistä oikeilla nimillä. Puhutaan kovasti "jääviydestä" ja "esteellisyydestä", vaikka pitäisi puhua virka-aseman rikollisesta väärinkäytöstä, sillä sitähän se todellisuudessa on. Sipilä on varastanut satoja miljoonia valtion rahaa ja antanut ne sukulaisilleen. Ei se ole mitään "jääviyttä" vaan sysimustaa rikollisuutta. Tässä ei ole edes kyse mistään veronkierrosta, josta puhuessa sentään voidaan väittää, että verottajan silmien alta venkuloidut varat jonkin lain pykälän mukaan ovat jossain vaiheessa kuuluneet veroja kiertäneelle pohatalle. Ehei, Sipilän varastamat satakunta miljoonaa ovat valtion varoja, eivätkä ne ole koskaan kuuluneet hänelle tai hänen sukulaisilleen. Sipilän lisäksihän meillä on täällä "sairaiden lasten enkeli", Anne Berner, joka saa hyväntekeväisyydellä rakennuttamastaan lastensairaalasta miljoonatulot vuokrina. Hyvät veljet sentään, kylläpä kannattaa olla valtionpäämies, tai sen serkku tai lanko! Keskusta on oikein kunnostautunut puolueena.

Miksei kukaan tuomitse NÄITÄ tekoja?

Tai siis, kyllähän Nordean veronkiertoavustuksesta, Sipilän jääviydestä ja Bernerin ketkuttelusta vähän aikaa somessa kohistaan ja kauhistellaan, mutta muutaman viikon tai kuukauden jälkeen kaikki ovat unohtaneet koko asian. Ja pian ollaan taas äänestämässä kokoomusta, keskustaa, persuja ja demareita eduskuntaan tai kaupunginvaltuustoon. Niin, paitsi silloin kun on kyse seksiviestikohuista. Silloin nousee koko kansa yhdessä barrikadeille tuomitsemaan sen hirviön, joka on uskaltanut osoittaa syntisiä perversioitaan yksityisiksi tarkoitetuissa viesteissä. Kyllähän nyt jonkun ilotytön verbaalijörniminen on pahempi rikos kuin satojen miljoonien eurojen kähveltäminen valtiolta, joka kaikkien väitteiden mukaan rämpii laman syvimmässä suossa.

Vaan kun olemme niin munatonta kansaa. Harvapa nytkään on uskaltanut vaatia rikollisen pääministerimme eroa. Se olisi vähin, mitä tällaisessa tapauksessa pitäisi tehdä. Ja jos ei kansa sitä vaadi, niin vähintään ministerin itsensä pitäisi tajuta erota virasta ja pahoitella tapahtunutta. Sen sijaan Sipilä on yrittänyt hiljentää lehdistön ja parkunut siitä, kuinka "hän ei hyväksy sitä, että hänen vuokseen lapset vedetään lokaan". Täytyy olla todella kylmä ihminen, että kehtaa käyttää lapsia omana henkilökohtaisena suojanaan. Ota nyt vastuu omista rötöksistäsi, hyvä mies. Kummasti näitä keskustalaisia poliitikkoja yhdistää tuo lapsien hyväksikäyttö omien etujensa ajamiseen...

Minusta olisi jo korkea aika tuomita korruptoitunut hallituksemme. Kerta toisensa jälkeen valtaosa kansasta vain katsoo vierestä, kun hallitus leikkaa köyhiltä, sairailta, vanhoilta, opiskelijoilta ja kaikilta muiltakin vähäosaisilta. Samaan aikaan kun syrjäytyneiltä viedään viimeisetkin elintärkeät pennoset, ja säästetään hädin tuskin muutama miljoonaa euroa valtion budjetissa, pääministerimme kähveltää tuosta vain sata miljoonaa omille sukulaisilleen. Silti syrjäytyneistä puhutaan halventavasti, pummeina ja laiskureina, aina hallitustasolla asti, eikä kukaan tuomitse sitä. Ja kun pääministeri kavaltaa rahoja, hän on vain vähän "jäävi" tai "esteellinen", ei rikollinen. Milloin täyttyy suomalaisten kuppi? Milloin nousemme ylös ja tuomitsemme vähäosaisten olojen systemaattisen kurjistamisen, vaadimme hallituksen eroa ja osoitamme mieltämme rikollisten valtionpäämiesten toimia kohtaan?

On jo aika nousta barrikadeille oikeista syistä! Jos Sipilällä, Soinilla ja Niinistöllä on oikeus tuomita muiden valtioiden ja tahojen toimia, meillä on oikeus tuomita heidän toimiaan. Eikä heillä ole mitään oikeutta hiljentää meitä.

Nyt kaikki kovasti tuomitsemaan! Nouskaa puolustamaan omia oikeuksianne ja kansan oikeutta voida hyvin. Ja kuunnelkaa tätä kappaletta, jotta pääsette oikein kunnon tuomiofiiliksiin.

Tyranny - toisinaan on vaikea olla hyvä

Miten käy, kun yksi uskomattoman voimakas jumalolento päättää hallita koko maailmaa? Voiko utilitarismin varjolla tehdä mitä vain niin kauan kuin sen tuottama hyöty on maailmalle suurempi kuin sen tuottama tuho? Näihin kysymyksiin tuskin löydämme ikinä vastauksia, mutta Tyranny esittää ne silti. Yhä uudestaan ja uudestaan.

Tyranny on pienehkön kehittäjätiimin tuotantoa; niin sanottu indiepeli. Olette saattaneet joskus kuullakin heistä: Obsidian Entertainment. Viime vuosina he ovat kunnostautuneet mm. palauttamalla pelaajakansan uskon vanhanlaisiin, yläviistosta kuvattuihin roolipeleihin. Heidän viimeisin kiitosta kerännyt tuotoksensa ennen Tyrannya on mainio Pillars of Eternity lisäosineen, ja tätä ennen he olivat vastuussa esimerkiksi Neverwinter Night's 2:sta.

Ennen Obsidian Entertainmentia oli Black Isle Studios, jonka voisi sanoa kaivertaneen isometristen roolipelien genren pelimaailman kulmakiviin. 2000-luvun alussa he kehittivät monien pelaajien suuresti rakastaman Baldur's Gate -sarjan, lähes yhtä pidetyn ja tunnetun Icewind Dale -sarjan - sekä tietenkin Planescape: Tormentin. Kun Black Isle Studios suljettiin vuoden 2003 paikkeilla, päätti osa sen työntekijöistä perustaa uuden pelistudion: Obisidian Entertainmentin. Näillä kehittäjillä on isometristen roolipelien tekeminen siis varmasti selkäytimissään.

Kun ottaa huomioon kehittäjien historian, ei ole minkäänlainen yllätys, että Tyranny näyttää, kuulostaa, tuntuu ja maistuu vanhoilta Baldur's Gateilta. Hahmoa luodessaan voi tarkkasilmäinen fani huomata, että jopa hahmokuvakkeet ovat kuin suoraan ensimmäisestä Baldur's Gatesta napatut. Ja mikäs siinä, sillä hienompaa piirrostyyliä on vaikea löytää. Peli on ulkoasultaan muutenkin taiteellinen, joskin hiukan erikoislaatuisella ja yksinkertaistetulla tyylillä. Ehkä sitä voisi kutsua sarjakuvamaisuudeksi. Pidän siitä.

Hahmonluonti

Peli alkaa, kuten tällaisen pelin kuuluukin, hahmonluonnilla. Kyseinen operaatio onnistuu vanhalta roolipelaajalta hiukan alle tunnissa, paitsi jos jää kuolaamaan kaikkia mahdollisia hahmonluonnillisia yksityiskohtia.

Hahmon ulkonäköön ei tule kuluttaa kovin paljon aikaa; kunhan valitaan vartalotyyppi, kasvojen ulkonäkö, hiustyyli, pari tatuointia ja tietenkin tärkein: hahmon kuvake. Näiden jälkeen pääsee kiinni kinkkiseen ja tyydyttävään statistiikkaan. Tehdäkö voimakas ja tyhmä soturi vai viisas, mutta heikko velho? Tai ehkäpä varjoissa hiippaileva varas. Toisin kuin vanhoissa D&D -maailmaan perustuvissa Baldur's Gateissa tai Neverwinter Nighteissa, Tyrannyssa ei valita hahmolle luokkaa, vaan valitaan ennemminkin suuntaus, jossa hahmo on hyvä. Siis sen sijaan, että pelaaja valitsisi suoraan olevansa soturi tai druidi, hän valitseekin millaisia aseita hahmo käyttää tai millaisia taikoja hahmo osaa loitsia. Näitä suuntauksia valitaan vieläpä täysin vapaasti kaksi, joista ensimmäinen määrittää hahmon pääasiallisen suuntauksen ja toinen on eräänlainen sivusuuntaus. On siis täysin pelaajan käsissä haluaako hän tehdä keihäitä heittelevän machojärkäleen, joka osaa myös loitsia jääkalikoita - vai ystäviään auttavan parantajan, joka hyökkää loitsimisen jälkeen vihollisen selustaan tikari kädessään.

 Conquest mode

Kun hahmo on luotu, peli käynnistää "conquest moden", joka on eräänlainen minipeli. Se on johdanto, jossa pelaaja päättää millaisia valintoja hänen hahmonsa teki ennen pelin varsinaista alkua.

Tyranny sijoittuu Terratuksen fiktiiviseen maailmaan. Pelaajan hahmo rekrytoidaan jo nuorella iällä Ylivaltias Kyrosin kätyrien riveihin. Kyros on lähes mittaamattoman voimakas olento, joka on valloittanut melkein koko tunnetun maailman. Hänen armeijansa koostuvat kahdesta hyvin erilaisesta ryhmittymästä. Ensimmäinen on kunniaan ja kuriin luottava The Disfavored, joka hyväksyy riveihinsä vain tietyn pohjoisen alueen asukkaita ja katsoo kaikkia muita nenänvartta pitkin. Heidän ratkaisunsa sodassa on yksinkertaisesti tappaa kaikki vihollisen sotilaat ja orjuuttaa kansalaiset. Toinen ryhmittymä on kieroiluun ja viidakon lakeihin luottava Scarlet Chorus, joka kyllä hyväksyy joukkoihinsa kenet tahansa, mutta antaa surutta vahvojen kävellä heikkojen yli. Heidän sotilaansa saavat sodan aikana täysin vapaasti tappaa tai raiskata vastustajiaan ja jopa toisiaan, niin kauan kuin eivät jää kiinni. Näitä armeijoita vastustavat useat kansat, jotka kuuluvat niihin muutamiin jäljelläoleviin vapaisiin valtioihin, joita Kyros ei ole vielä valloittanut.

Pelaajan tehtävänä on conquest moden ja itse pelin aikana pallotella kenelle näistä ryhmittymistä suosionsa antaa. Jos autat Disfavoredeita valtaamaan kaupungin, Scarlet Chorus ei pidä sinusta. Jos yrität olla armollinen ja diplomaattinen, ja säästät mahdollisimman monen kapinallisen hengen, kumpikaan Kyrosin armeijoista ei pidä sinusta. Hyviä vaihtoehtoja ei ikinä ole, ja ne jotka vaikuttavat armeliailta luultavasti johtavat vain suurempaan kärsimykseen. Tervetuloa Terratuksen harmaankirjavaan maailmaan, jossa sankarit ovat vain ihmisiä, joilla on enemmän valtaa kuin muilla!

Conquest moden päätyttyä pelaaja heitetään luomansa hahmon kenkiin kärsimään omasta tyhmyydestään.

Tyrannia pelinä

Tyrannyn mekaniikat ovat muuten hiukan erilaiset kuin monissa D&D -maailmaan liittyvissä edeltäjissään. Toisin kuin vaikkapa Baldur's Gatessa tai Neverwinter Nightsissa, hahmolle ei kerätä pelkästään kokemuspisteitä, ja sitten tason noustessa valita muutamasta erikoiskyvystä. Ei, Tyrannyssa jokaisella eri taidolla on omat kokemuspisteensä, hiukan kuin Elder Scrolls -peleissä. Jos pelaaja käyttää kahden käden miekkaa, hänen taitonsa kahden käden aseiden kanssa nousevat, ja jos pelaaja hiippailee, hänen hiippailukykynsä paranee. Pelissä on tietenkin myös se perinteinen hahmon kokemustaso, mutta kokemuspisteitä siihen kertyy kaikista käytetyistä taidoista. Kun harjoittaa vaikkapa 5 tasoa kahden käden miekan käyttökykyyn ja 7 parannusloitsuihin, niin sieltähän se leveli pamahtaa! Minusta tämä on erinomainen tapa toteuttaa hahmonkehitys. Kun sen tason sitten saa, pääsee valitsemaan useammasta herkullisesta kykypuusta erilaisia taitoja, jotka parantavat miekanheilutusta tai loitsunviskontaa merkittävin tavoin.

Kuten Pillars of Eternityn, myös Tyrannyn pelaaminen perustuu suurelta osin keskusteluihin pelin muiden hahmojen kanssa. Ehkä jopa suurempi osa peliä koostuu keskustelusta ja diplomaattisista valinnoista kuin itse taistelusta. Tämä ei tietenkään tarkoita, että pelin taisteluosuudet olisivat huonosti toteutettuja, päinvastoin! Sanoisin, että Tyrannyn taistelumekaniikat ovat parempia ja hiotumpia kuin Pillars of Eternityssä. Obsidian Entertainment oppi ilmeisesti paljon Pillarsin saamasta palautteesta.

Tyranny on myös graafisesti kauniimpi kuin Pillars of Eternity. Hahmot erilaisine varusteineen näyttävät tyylikkäiltä, mutta maailma näyttää vielä monin verroin hienommalta. Jokainen kivinen porrasaskelma, jokainen pölyinen papuryskäärö ja jokainen lankku satunnaisen talon seinässä näyttävät yksityiskohtaisilta ja huolella tehdyiltä. Pelin miljöö vaihtelee autioista, määnjäristysten runtelemista vuoristoseuduista viheriän metsän keskelle rakennettuihin pikkukyliin, ja sieltä muinaisiin, valtaviin ja mystisiin torneihin.

Tyrannya pelatessaan pääsee siis keskustelemaan paljon, ja tekemään vaikeita valintoja sekä harjoittamaan taistelutaitojaan Terratuksen muita asukkaita vastaan - mutta näiden lisäksi pelissä on myös eräänlainen tukikohdanrakennusominaisuus. Yllä mainitsemani mystiset tornit toimivat näet pelaajan tukikohtina, ja niiden päälle voi vapaavalintaisesti rakentaa vaikka sulaton asesepille tai kirjaston, jossa tutkitaan Terratuksen salaisuuksia. Tällä tapaa Tyranny muistuttaa hiukan Pillars of Eternityä, jossa vuorostaan kunnostettiin vanhaa linnaa.

Vapaus valita oma hautansa

Mikä Tyrannyssa on kovin erikoista - ja millä Tyrannya erityisesti mainostettiin etukäteen - on pelaajan mahdollisuus tehdä merkittäviä, juoneen vaikuttavia päätöksiä. Jos alussa valitsee toimivansa Disfavoredien puolella, joutuu pian nokatusten Scarlet Chorusin ja kapinallisten kanssa. Jos taas yrittää leikkiä humanistia, ja auttaa kapinallisparkoja, joutuu pian taistelemaan hengestään hyvinvarusteltujen Disfavoredin sotilaiden ja pähkähullujen Scarlet Chorusin psykopaattimurhaajien kanssa. Tai voihan tietenkin pettää kaikki osapuolet, ja kaivertaa oman legendansa heidän selkänahoistaan, mutta se johtaa varmemmin vain pikaiseen hautaan.

Samalla kun pohdiskelee suuria ja merkityksellisiä, pelin juoneen merkittävästi vaikuttavia päätöksiään, voi rekrytoida tiimiinsä muita Terratuksen keskeisiä hahmoja. Tarjolla on metallipanssareihinsa jumiin jäänyttä kunniallista soturia. On vesiä ja jäätä hallitsevaa velhoa, ja verenhimoista selkäänpuukottajaa. Näiden lisäksi on myös omaperäisempiä hahmoja, kuten parannustaikoja osaava, oppinut historiankirjoittaja, jonka tehtävänä on todistaa ja kirjoittaa ylös merkittäviä tapahtumia. Ehkä mielenkiintoisin - ja surullisin - kohtaamani hahmo on nuori teinityttö, Sirin, joka kykenee laulullaan hallitsemaan muiden mieltä, mutta on joutunut taitonsa vuoksi kärsimään koko elämänsä vihasta, pelosta ja syrjinnästä. Kukaan hahmoista ei kuitenkaan tunnu kovin kliseiseltä, vaikka monet ovatkin jokseenkin yksioikoisia ajatustensa ja periaatteidensa suhteen. Kun pelin aikana keskustelee Terratuksen kanssaelijöiden kanssa, he paljastuvat paljon syvemmiksi ja loogisemmiksi kuin olisi osannut ajatellakaan. Toisinaan saattaa huomata, että jonkun hahmon johdonmukainen päättely muuttaa jopa omaa mielipidettä. Tällainen on harvinaista herkkua nykyajan peleissä!

Pelaajan tekemät valinnat vaikuttavat tietenkin myös kaikkien hahmojen ja ryhmittymien näkemyksiin pelaajasta - jopa pelaajan tiimiinsä rekrytoimien sivuhahmojen mielipiteisiin. Kaikkia ei voi ikinä miellyttää, ja jos on kerta toisensa jälkeen tehnyt kunniattomia päätöksiä, voi kunniaa rakastava etulinjan soturi kriittisellä hetkellä pettään pelaajan ja lähteä lätkimään. Kunnioittamisen ja pitämisen lisäksi pelin eri hahmot ja ryhmittymät voivat myös vihata ja pelätä pelaajaa, mutta sekään ei ole aina huono asia. Nimittäin kun on tarpeeksi rakastettu - tai tarpeeksi vihattu - voi maineensa vuoksi saada käyttöönsä erikoistaitoja, jotka voivat olla hyvinkin merkittäviä. Joissain tapauksissa voi olla jopa pidetty ja vihattu samaan aikaan.

Tyranny on täynnään vaikeita eettisiä päätöksiä, eikä se koskaan tarjoa helppoa vaihtoehtoa. Kun toiveikkaana yrittää pelastaa viimeisten jäljelläolevien vesimaagien hengen, saattaa heidät tietämättömyydessään hullun psykopaatin kidutuskammioon. Jos haluaa puolustaa kunniaa kaaoksen sijaan, saattaa joutua pian tappamaan aseettomia siviileitä ja polttamaan heidän kaupunkinsa esimerkkinä muille. Yksikään Terratuksen maailman erinäisistä ryhmittymistä ei ole viaton, eikä yksikään hahmo puhtaasti hyvä. Sanoisinkin, että Tyrannyn yhtenä kantavana teemana on perinteinen "ylpeys käy lankeemuksen edellä." Niin monen merkittävän Terratuslaisen lähtökohdat ovat kunnialliset tai hyvät, mutta heidän metodinsa suorastaan kuvottavat.

Esimerkiksi täysin puolueeton, naamarin taakse piiloutunut tuomari on vuosien saatossa muuttunut täysin tunteettomaksi. Niin tunteettomaksi, että edes ajatuksia ja tunteita lukeva Sirin ei kykene havaitsemaan mitään muuta kuin tyhjyyttä hänen naamarinsa takana. Ja kuten voi päätellä, täydellinen empatian puute ei välttämättä johda oikeudenmukaisiin päätöksiin.

Toisaalla on äärimmäisen kunniallinen kenraali, joka rakastaa omia sotilaitaan. Ikävä kyllä, hän luottaa kunniaan niin paljon, että jos sen vuoksi pitää tappaa tuhansia pelokkaita siviilejä, hän tekee sen silmäänsä räpäyttämättä. Ja entä kun omat sotilaat ovat niin tärkeitä, että koko sotaoperaatio jää puolitiehen, kun kenraali ei halua menettää heitä? Onko sellainen vahva kenraali?

Koko pelin ajan kaikkien muiden rattaisiin kapuloita heittelee myös todellinen kaappihullu. Scarlet Chorusin myötätunnoton ja sadistinen johtaja kykenee kaikkien todisteiden perusteella kaappaamaan toisten persoonallisuuden ja sielun itseensä. Hän kirjaimellisesti kuulee ääniä. Silti hän on kaikista valtaapitävistä ainoa, joka antaa kenelle tahansa uuden mahdollisuuden - sillä ehdolla, että liittyy hänen psykopaattiarmeijaansa.

Tällaisessa maailmassa, tällaisten harmaiden hahmojen joukossa, pelaaja joutuu alati ja loputtomasti miettimään omia valintojaan. Valintojen seurauksia ei voi koskaan täysin tietää, ja se johtaa yhä uudestaan ja uudestaan tilanteisiin, joissa pelaaja katuu omia tekojaan. Voiko tästä enää paremmaksi peli muuttua?

Tyrannia on raskasta

Vaikka Tyranny pyörii vaivatta jopa vähän vanhemmalla koneella, ja vaikka en ole löytänyt pelistä juuri minkäänlaisia bugeja tai etenemistä vaikeuttavia virheitä, on pelin pelaaminen toisinaan vähintäänkin ongelmallista. Tyrannyn voisi sanoa olevan tietyssä mielessä täydellinen peli, sillä se on sekä pelimekaanisesti että tarinallisesti virheetön kokonaisuus, johon uskoo ja uppoutuu vaivatta. Mutta voih, peli on temaattisesti niin raskas, sen maailma niin kovin harmaa ja lohduton paikka, että välillä on vaikea jaksaa pelata eteenpäin. Kun on haluamattaan joutunut tappamaan satoja kapinallisia, kun on saattanut ryhmän pelokkaita ihmisiä sadistisen psykopaatin kynsiin vain säästääkseen heidän henkensä, alkaa vähitellen vihata itseään - tai ainakin omaa hahmoaan.

Kun joutuu kerta toisensa jälkeen valitsemaan useasta huonosta vaihtoehdosta sen vähiten sairaan, sitä alkaa tympääntyä ja etsiä pumpulisempaa viihdettä.

Sanoisinkin, että huonoimmillaan Tyrannia kompastuu omaan kurjuuteensa, sen läpipeluu yhteen putkeen on liian epämiellyttävä kokemus, mutta pelinä se on silti viiden tähden mestariteos.

Menen tästä nyt piirtelemään kukkasia ja sateenkaaria, ja kuuntelemaan lastenlauluja.


Jos kiinnostuit pelistä:
https://www.tyrannygame.com/
http://store.steampowered.com/app/362960/